Surkea gallup, tarvitaan tekoja

Yleisradion 2.4.2014 julkaisema ja Taloustutkimuksen tekemä gallup puolueiden eduskuntavaalikannatuksesta kertoi viime ajoilta valitettavan tuttua tarinaa SDP:n kannatuksen osalta. Kannatus jälleen vaivaiset 15,5 %. Lukema on huono, eikä se selittelemällä parane. Puoluekokouksella on toukokuussa todellisen keskustelun paikka. Ei pelkästään henkilövalinnoista, vaan myös kansanliikkeen arvoista, tavoitteista ja toimintatavoista.  

Uskon vahvasti siihen, että tästä suosta pystytään yhteisin ponnisteluin nousemaan. Nykyisellä strategialla se ei onnistu. Päinvastoin jokainen ponnistus suonsilmästä ylös pääsemiseksi näyttää lisäävän imua kohti pohjamutia. Keskusta oli samassa tilanteessa vuoden 2011 elo-syyskuussa. Heidän kannatuksensa oli laskenut jopa niin huonoksi kuin 12,6 %. Kaksi vuotta myöhemmin heidän kannatuksen pyöri 24 % tuntumassa ja näyttäisi jääneen pysyvästi ylin 20 % tason.

Mielestäni SDP:llä on mahdollisuus toistaa Keskustan temppu. Listaan alla kolme asiaa, jotka tarvitaan suunnan kääntämiseksi.

1. Puheenjohtajan vaihtaminen

Sanotaan, ettei puheenjohtajan vaihtaminen ole temppu joka takaa suunnan muuttumisen. On totta, että puolueen kannatus ei ole yhdestä ihmisestä kiinni. Väitän kuitenkin puolueen puheenjohtajan olevan keskeisessä roolissa puolueen linjojen valinnassa ja ulospäin menevän viestien painotuksissa. Vastuu siltä osin on puheenjohtajalla ja se vastuu on kannettava.

Ote Jutta Urpilaisen kiitospuheesta vuoden 2008 puheenjohtajavalinnan jälkeen: ”Tulemme kuuntelemaan entistä herkemmällä korvalla suomalaisten arkisia murheita ja toiveita”, Urpilainen lupasi. ”Lähdemme nyt toteuttamaan ihmisten unelmia”. SDP:n kannatus oli tuolloin 22,4 %, nyt 15,5 %. Jotain meni pieleen.

Urpilaisella puheenjohtajana oli myös luonnollisesti keskeinen rooli Mikael Jungnerin puoluesihteeriksi valinnan yhteydessä kevään 2010 puoluekokouksessa. Valinnan tekivät toki puoluekokousedustajat, mutta viesti Mikaelin valinnan puolesta tuli puolueen johdolta.

Omassa kiitospuheessaan Jungner luonnehti Sdp:tä rakkauden puolueeksi. Puheenjohtaja Jutta Urpilainen oli hänelle luvannut, että puoluesihteerin tehtävässä saa puhua rakkaudesta. ”Tämä liike on juuriltaan ilon, rakkauden ja uskon liike”, Jungner hehkutti. Jungnerin rakkaushöpinät puoluesihteerinä kestivät kaksi vuotta. Vaihtoon mies meni, omasta aloitteestaan onneksi, täysin pieleen menneiden presidentinvaalien jälkeen keväällä 2012..

En tiedä millainen strategia on puolueenjohdolla ollut mielessä Urpilaisen valinnan jälkeen. Mitä unelmahötöllä haluttiin lähteä tavoittelemaan? No oli se mitä tahansa, niin iso osa puolueen peruskannattajista lähti etsimään muunlaisia vaihtoehtoja. Jokainen vähänkään politiikkaa seurannut tietää mihin suuntaan kato alkoi käydä.

Urpilaisen ja puolueen kannalta suurin ongelma on se, että puolueen peruskannattajista eikä myöskään potentiaalisista kannattajista suurin osa enää usko Urpilaisen kykyyn palauttaa puolueen kannatusta sille tasolle, mille se kuuluu. Tämä aiheuttaa sen, että Urpilaisesta on muodostunut este kannatuksen kasvulle. Ei riitä se, että puolueaktiivit luottavat puoluejohtoon, kun viestit kannattajilta ovat aivan päinvastaiset.

2. Puolueen omiin arvoihin uskominen

Vuoden 2011 eduskuntavaalien jälkeen Urpilaisen kanssa puheenjohtajan paikasta 2008 kisailleen Tuomiojan kommentti kuului seuraavasti: "Tilanteessa, jossa maa huutaa selkeän sosialidemokratian ja vasemmistolaisen politiikan perään, eivät unelmahöttö ja fraasit uudesta keskustasosialidemokratiasta herätä luottamusta".

Toukokuussa kokoontuvalle puoluekokousedustajille tahtoisin antaa saman neuvon, kuin Tuomioja keväällä 2011. Puolueen tulee uskoa omiin perusarvoihinsa ja ne pitää nostaa uudelleen politiikan keskipisteeseen. Unohdetaan unelma höttöpuheet rakkauden puolueesta ja puhutaan entistä vahvemmin vapaudesta, tasa-arvosta ja solidaarisuudesta. Puolustetaan kohtuutta ja vastustetaan ahneutta.

3. Puolueen tulee toimia kuin kansanliike ja näyttäytyä ulospäin kansanliikkeenä

Väitän, että yksi suurimmista syistä puolueen alamäelle on se, että puolue ei ole enää ulospäin näyttäytynyt kansanliikkeenä. Mikäli haluamme menestyä, on puolueen, ei pelkästään kampanjoinnissa vaan myös kaikessa toiminnassa otettava askel kohti perinteistä kansanliikettä. Tavoitteiden tulee kummuta jäsenistön keskuudesta. Puolueeseen kuuluvien tulee tuntea tulleensa kuulluksi, siksi tarvitsemme enemmän kohtaamisia, yhteisiä keskusteluja ja yhteisiä päätöksiä.

Muutosta siis tarvitaan. Toivottavasti puoluekokous siihen pystyy niin henkilövalintojen kuin peruslinjojen suhteen.