Köyhyyden kasvu ei ole mielipidekysymys

SOSTEn tuore raportti on karua luettavaa. Suomi on asettanut tavoitteeksi vähentää köyhyyttä ja syrjäytymisriskiä, mutta kehitys kulkee päinvastaiseen suuntaan. Vuonna 2019 köyhyys- tai syrjäytymisriskissä oli 838 000 ihmistä. Vuoteen 2024 mennessä määrä oli kasvanut jo 958 000:een.

Kyse ei ole yhdestä mittarista tai tulkinnasta. Pienituloisuus on kasvanut, toimeentulovaikeudet lisääntyneet ja köyhyys syventynyt. Yhä useampi joutuu turvautumaan viimesijaiseen toimeentulotukeen. Järjestelmä ei toimi niin kuin sen pitäisi.

Työskennellessäni lasten ja nuorten kanssa olen nähnyt, mitä lapsiperheköyhyys tarkoittaa arjessa. Se näkyy harrastuksista jäämisenä, huolena kotona ja kokemuksena siitä, ettei kuulu joukkoon. Vielä huolestuttavampaa on se, että köyhyys on periytyvää. Se kaventaa mahdollisuuksia jo ennen kuin elämä on kunnolla alkanut.

Valtiovarainministeri Riikka Purra on arvostellut raporttia ja kyseenalaistanut sen johtopäätöksiä. Kritiikki on osa politiikkaa, mutta se ei muuta ihmisten arkea. Kysymys kuuluu, millaista kuvaa hallitus haluaa tilanteesta antaa ja vastaako se oikeaa arkea.

On selvää, että julkinen talouden velkaantumista pitää hillitä. Mutta yhtä selvää on, että tehdyillä ratkaisuilla on seurauksia. Leikatessa sosiaaliturvaa samaan aikaan elinkustannusten noustessa ja työttömyyden kasvaessa, paine kasautuu niille, joilla on valmiiksi vähiten liikkumavaraa.

Köyhyyden torjunta ei ole vain sosiaalipolitiikkaa, vaan myös talouspolitiikkaa. Pitkittyvä köyhyys heikentää työkykyä, lisää palveluiden tarvetta ja kasvattaa kustannuksia myöhemmin. Lyhyen aikavälin säästö voi muuttua pitkän aikavälin laskuksi.

Siksi katse pitää siirtää raportin vähättelystä ratkaisuihin. Arjen toimeentulon on oltava kunnossa ja työn tekemisen aina kannattavaa.

Yksi askel olisi työttömyysturvan suojaosan palauttaminen. Se helpottaisi osa-aikaisen työn ja keikkojen vastaanottamista ilman, että tulot leikkautuvat heti pois. Samalla on huolehdittava siitä, että perusturva kattaa arjen välttämättömät menot, jotta kukaan ei putoa jatkuvan epävarmuuden varaan.

Kyse ei ole valinnasta työn ja turvan välillä. Kestävä politiikka rakentuu molemmille.